Iina Koppinen: Kuvaamisen kehitys ja sen yhteys blogimaailmaan

19 elo, 2018 by Iina Koppinen

Print this article Font size -16+

OHMYGOSSIP – Uskallanko katsoa uusiin suuntiin – nimenomaan sellaisiinkin suuntiin, joita ei niinkään mielletä nykyaikaisessa blogien, tai kuvauksen maailmassa suositeltaviksi?  Visuaalinen taide syntyy luovuudesta, mutta sen synonyymi se ei ole.  Rohkeus sinänsähän on myös pieniä asioita.  Uskon, että valokuvaus on ollut pitkälti nousujohteessa juurikin blogien ja kuvanjakopalveluiden takia.  Sen takia myös blogien muoto on muuttunut runsain mitoin – sekä niiden lukutapa.  Nykyisin ei niinkään enää tule itsekään luettua ehkä bloggaajan muutamaa pitkää tekstiä viikossa, vaan selailen kuvia, ihastelen niiden intensiivisyyttä, estetiikkaa.  Etenkin, koska seuraan paria muotiblogia ja sisustusaiheisia feedeja myös.

Minä aloin bloggaamaan visuaalisen taiteen takia.  Kuvat ovat oivallinen lisä blogiin, ne auttavat hahmottamaan kaiken niin eri tavalla!  Ja niiden antama sisältö vaikuttaa paljon.  Valokuvaaminenhan on pitkälti kokemuksen kautta opittua käytännön taitoa, mutta visuaalisella silmälläkin pääsee jo melkoisen pitkälle.  Minun tulee kuvattua päivittäin kaikenlaista ja valitut kuvat ovat aina suuri osa kirjoitukseni sisältöä.  Kuvavalinnat tuovat fiiliksen.  Lisäävät mielenkiintoa.  Haluan uskaltaa kokeilla, vaikka joku ajattelisi täysin puhtaan kuvan puutteen jopa amatöörimokaksi – tai kuvat eivät olisikaan leveydeltään samoja kuin itse teksti blogissa.

Jos lukijoita on monta sataa tuhatta, on aivan sama tekeekö sellaista, mitä ei suositella, vai ei – lukijat rakastavat niitä silti.  Sitä ennen suositetaan kuitenkin pysymään turvallisella alueella – jotta lukijakunta kasvaisi.  Minä vain en jaksa odottaa – minä näytän kuvia, joita olen kuvannut, editoinut, ja siten haluan kertoa, että tällä viikolla minä tein tällaisia sommitelmia.  Osa niistä on myös vanhempia, Italiassa otettuja.

Olen halunnut tutkia valokuvan kautta sen sisältämää visuaalista identiteettiäni.  Ja ennen kaikkea olen halunnut löytää itselleni sopivan tavan tuottaa sisältöä – tehdä omaa tunnistettavaa tyyliä, mutta monimuotoisesti.  Käyn kyllä jokaisen kuvan kanssa läpi oman pään sisäisen keskustelun, mietintäprosessin – mikä tässä minua kiinnostaa, kuinka olen sen editoinut, ja olisiko se sittenkin parempi jotenkin toisin.  Tämän postauksen kuvissa olen kokeillut myös rajauksia, joissa ei näy ilmettä, kasvoja – ja ajattelinkin kysyä teiltä, että ovatko ne mahdollisesti puhuttelevempia, kuin ne joissa ilme näkyy?

kuva Iina Koppinen | 2018

kuva Iina Koppinen | 2018 | byiinakoppinen | Instagram | taideblogi | Ohmygossip 

Mikä on sitten minun mukavuusalueeni?   Mitä isompia kuvat ovat, ja tarkempia, sen parempi.  Harvoin otan kuvia ilman jalustaa, ja käytän viiden tai kymmenen sekunnin viivettä, että saan kädet pois kamerasta ja kamera pysyy paikoillaan.  Kuvien muokkauksesta sanotaan usein nykyään, että niitä ei juurikaan pitäisi – ei ainakaan liikaa editoida, sillä silloin ne eivät yleensä kiinnosta.  Ja tuo on kyllä ihan fakta.  Kuvat siis kannattaa muokata siten ettei niistä näy että niitä on muokattu.  Valoisuus, selkeys ja kultainen leikkaus, ne ovat tärkeitä ohjenuoria – ja tietenkin yhtenäisyys.  Tämän nykyisen trendin vastaisesti otan kuitenkin myös paljon puhelinkuvia julkaisuun.  Haluan säilyttää sellaisen rennon otteen, mutta sillä en tarkoita huonoa laatua.  Arkirealismi sekoittuu kuvissani usein helposti johonkin taiteellislähtökohtaiseen jujuun.

Visio kuvista minulla on aina, mutta se toinen puoli, tärkeä osuus on katsojasta kiinni.

kuva Iina Koppinen | 2018

kuva Iina Koppinen | Ohmygossip | omakuva | 2018

En ryhtynyt näihin omakuviini virittelemään heijastimia, vaan kokeilin erilaisia valoja, siirrellen pelkkiä kirkkaita studiotyyppisiä valaisimia.  En pidä epätäydellisyydestä enkä säröistä, heilahduksista, epätarkkuudesta kuvissa – en ole koskaan pitänyt.  Sisätiloissa otetun muotokuvan onnistumisen ratkaisee suurimmilta osin juuri valaistus, sillä salaman valo on liian voimakas ja saattaa luoda rumia varjoja.  Minulle kuvakansioihin ja kuviin palaaminen on myös aina sellaista, että ne tuovat kyseiset hetket takaisin eikä kuvaaminen myöskään vähennä läsnäoloa sen ottamistilanteessa, silloin kun jokin asia oikeasti tapahtuu.  Mutta tuo mukavuusalue, siltä väistyminen – uuden kokeminen, kokeileminen, ja tiedon hankkiminen voi olla ponnistelua ja vaivannäköä vaativaa, mutta uteliaisuus uusia asioita kohtaan – uudet maisemat, toimintamallit, ja jopa ihmissuhteet ovat sitä luovuuden polttoainetta.

kuva Iina Koppinen | katukuva Todi | Italia | 2018

kuva Iina Koppinen | yksityiskohta | katukuva Todi | Italia | 2018

kuva Iina Koppinen | katukuva Todi | Italia | 2018

Pidän kyllä etenkin kuvista, joissa tapahtuu jotain, etenkin kun kyse on luonnon, tai ihmisten kuvaamisesta – mutta kaupungit ja arkkitehtuurikuvaamiset ovat erilaista.  Sitä pidän myös tärkeänä, että niillä on oma tarinansa, joka vastaa parhaimmillaan kouralliseen kysymyksiä, tai jättää niitä.  Itsekin tiedän, että lukijana ja katsojana ei niin kiinnosta, jos postauksessa on hajanaisia kuvia eritavoin käsiteltyinä.  Mutta tiedättekö – minun pitää voittaa pelkoni kuvan suhteen.  Haen kauneutta, yksittäisiä hetkiä tässä postauksessa esille, osasta jotain tarinaa, siitä minä nyt lähdin liikkeelle.

Tiedän, että lupasin myös lisätä sisustuksen puolelta kuvia, mutta en ole niihin vielä niin tyytyväinen, että voisin laittaa tähän postaukseen mukaan.

kuva Iina Koppinen | aamukaffet | 2018

Tänään aamu aukeni utuisena ja minä join kahvia katsellen hiljaisuuteen.  Ympäristö oli niin toisennäköinen, sellainen mikä haihtuu pois, kun aurinko astuu esiin.  Olen opetellut, ettei elämää voi elää jatkuvasti rajoittamalla itseltään jotain pois, vaikka vain siksi, että pelkäisi paljastuvansa siitä, ettei sopisi siihen muottiin, mihin kuvittelee kaikkien muiden suurinpiirtein sopivan.  Meitä on niin monenlaisia. Ja  jokaisesta tunteesta voi oppia jotain itsestä.

xx

Iina