OHMYGOSSIP

Helena-Reet: Kaksipäiväinen retki Setomaalle ja Etelä-Viroon + kaksi kertaa pieni koukkaus Venäjällekin – JÄNNITTÄVÄ REITTI! (VOL 1)

Helena-Reet: Kaksipäiväinen retki Setomaalle ja Etelä-Viroon + kaksi kertaa pieni koukkaus Venäjällekin – JÄNNITTÄVÄ REITTI! (VOL 1)

OHMYGOSSIP – Tänä kesänä olemme tehneet runsaasti lyhyitä Viron sisäisiä automatkoja (lue esimerkiksi Keski-Viron ja Etelä-Viron blogi reitiltä Tallinna – Rapla – Türi – Imavere – Tartto – Tõravere – Elva – Nõo – Rõngu – Koruste – Pikasilla – Suislepa – Tarvastu – Mustla – Holstre – Paistu – Viljandi – Suure-Jaani – Lahmuse – Vändra – Järvakandi – Kehtna – Saku TÄSTÄ ja Luoteis-Viron blogi, joka kertoo reitistä Tallinna – Ääsmäe – Laitse – Riisipere – Turba – Risti – Palivere – Taebla – Linnamäe – Sutlepa – Pürksi – Österby – Hosby – Riguldi – Nõva – Vihterpalu – Hatu – Pae – Harju-Risti – Padise – Rummu – Vasalemma – Keila – Saue – Tallinna TÄSTÄ).

Tämänkertaisessa blogissa vien teidät Setomaalle! Estella Elishevalla (12) oli Värskassa viululeiri ja siksi ajattelin, että lapsen leirille viemisestä voisi tehdä pienen Setomaan kierroksen. Kuten aina, starttasimme Tallinnan kupeesta Sakusta, jossa meillä on ihana koti – olen niin onnellinen, että voi kasvattaa lapsia sellaisessa rauhallisessa, turvallisessa ja luonnonkauniissa ympäristössä. Pidän ajelusta pienillä ja rauhallisilla teillä – siksi lähdin Kajamaan kautta Viljandin maantielle ja sieltä Raplan ja Türin läpi Etelä-Järvamaalla sijaitsevaan Kabalan kylään. Kabalassa teimme ensimmäisen pysähdyksen ja kuvasimme Kabalan kartanoa ja paikallista A&O-kauppaa. Tosi pieni ja suloinen virolaiskylä, aina kun ajan sen kautta, minulle tulee erittäin hyvä tunne. Vaikka pidänkin merimaisemasta, olen kaiketi sielultani pikemmin sisämaan ihminen. Kaikki pitkät pellot, sankat erämetsät, mäet ja laaksot ovat minulle hyvin läheisiä.

Kabalan kartano (Pilistveren pappilan henkikirjoissa nimellä Cabbal) oli Pilistveren kihlakunnassa Viljandimaalla sijainnut kartano. Nykyisin kartanon maat kuuluvat Järvan maakunnan Türin kunnan alueeseen. Vuoden 1905 syksyllä Kabalassa toimi kartanonherrojen itsepuolustuksen esikunta. Vuodesta 1923 alkaen kartanon päärakennuksessa on toiminut Kabalan koulu, myöhemmin sinne tuli myös lastentarha. Historiallisesti kartanonkeskuksen läpi kulki Türin-Viljandin maantie (nykyisin Türin-Arkman maantie), joka oikaisujen jälkeen kulkee parisataa metriä kartanosta länteen.



Kabalasta ajoimme edelleen Imavereen, jossa satuimme erittäin kivaan paikkaan – matkan varrelle jäi nimittäin Sassin maatila strutsitarhoiheen! Lapset olivat strutseja nähdessään niin innoissaan. Ympäröivät tilan maat olivat kunnossa ja huollettuja – kuten reippailla virolaisilla on tapana. Sassin tilalta parin kilometrin päässä on Imaveren ritarikartano – siitä kirjoitin pidemmälti TÄSSÄ, mutta koska en silloin valokuvannut, postitan sieltä kuvia nyt! Tarttoon tai Etelä-Viroon mennessä pidän juuri tätä tietä ajamisesta – kyläteitä ajaen matka kulkee tosin hitaammin, mutta samalla on kiinnostavaa tarkkailla ympäristöä. Vaikka Imaveren kartano onkin rapistunut, siitä ei ole huolehdittu ja lisärakennus on suorastaan kamala, kartanoa ympäröivä alue on rauhallinen ja kaunis. Monista muista Viron kartanoista poiketen sen ympärillä on riittävästi maita – peltoa ja metsää – ennen kuin naapuri katsoo ikkunasta. Mahtava paikka rakentaa SPA- ja/tai hotellikeskus.




Imaverestä ajoimme Adaveren kautta Tarttoon, josta otin kyytiin myös vanhemman sisareni. Suunnitelma oli sellainen, että viemme Estella Elisheva Värskan leirille ja minä, Ivanka Shoshana ja Maris jatkamme matkaa Setomaalle ja Etelä-Viroon seikkailemaan. Tie Tartosta Värskaan oli suhteellisen tylsä – ehkä siksikin, että meillä oli kiire ja en kovin paljon seurannut tien varren viittoja, jotka olisivat opastaneet nähtävyyksille. Mielialamme oli niin hyvä, että lauloimme autossa ja laskimme niin hurjasti leikkiä, että silmät olivat naurusta kipeinä. Põlvassa valokuvasimme Karl Kikasin hahmon (muistomerkin).

Joka ei tunne Viron musiikkihistoriaa, hänelle tiedoksi, että Kikas (synt. 4. marraskuuta 1914, kotipaikka Põlvan rajoni, Valgjärven kolhoosi) oli legendaarinen haitarinsoittaja. Kikasia pidetään instrumentikeksijä August Teppon jälkeen eniten haitarikulttuuriin vaikuttaneena henkilönä Virossa. Uudenlaisella ja mukaansatempaavalla soitollaan hän teki alun perin Etelä-Virossa yleisen soittimen tunnetuksi koko maassa.


Ei kulunut kauan, kun olimmekin Lobotkan kylässä – bussipysäkki näytti niin mahtavalta, että otin siitä kuvan.  Muuten, ”Muinaistulien öitä”, jonka kantavana ajatuksena on Itämeren kansojen yhteyden ja yhteistyön kehittäminen, vietetään tänä vuonna 25. elokuuta – kuten aina, soittoniekkojen musiikin säestämänä ja paikallista ruokaa nauttien. Kautta Viron sytytetään tuhansia kokkoja, luonnollisesti myös Lobotkan satamassa, Värskan lahden rannalla. Kokot sytytetään kerran vuodessa muistuttamaan historiallisista meren rantamien merkkitulista. Viikinkiaikana niin tehtiin käytännön tarpeesta, nykyisin välittämään ennen kaikkea myönteisiä ajatuksia ja viestejä.

Miksi tuon ”Muinaistulien yön” esiin juuri Lobotkan kylään liittyen? Siihen täytyy nimittäin tuntea vähän Lobotkan kylän taustaa. Kylässä asuu noin 75 henkeä ja kylän pinta-ala on lähes 500 hehtaaria. Lobotkan kylän asukkaat järjestivät ensimmäiset kyläpäivät vuonna 1998, ja niihin saatiin taloudellista tukea Värskan kunnalta. Kyläpäiville tuli kylän entisiä ja nykyisiä asukkaita, yhteensä runsaasti yli sata henkeä. Kyläseura perustettiin vuonna 1999 jakamaan velvollisuuksia ja vastuuta kylässä järjestettävistä tilaisuuksista. Yhteistyössä Värskan kunnan kanssa löydettiin uusi kyläaukea. Talkoilla rakennettiin kyläkeinu ja kunnostettiin aukeaa. Ensimmäinen tilaisuus, joka tällä pienen kylän ponnisteluilla saavuttamalla aukealla järjestettiin, oli – Muinaistulien yö. On niin upeaa, miten Viron syrjäisimmissäkin paikoissa vaalitaan ja välitetään vanhoja perinteitä ja kulttuuria – näytetään, että elämää ei ole vain pääkaupungissa! Siitä minä todella pidän!









Kun Estella Elisheva oli saatettu leirille, ajattelimme, että tutustumme Värskaan. Vanhasta ajasta oli kuultu niin paljon ”Värskan sanatoriosta” – joskus se oli ollut niin pop paikka. Päätimme nähdä sen omin silmin. Ei tarvinnut edes mennä sisään, jo kauempaa katsoen ymmärsin, että mitään poppia siellä ei ollut – on vain vanhan maineen rippeet. Sanatorio vaatisi perusteellista uudistamista – vielä parempi olisi, jos se purettaisiin ja rakennettaisiin uusi. Minä sairastuisin siinä sanatoriossa todennäköisesti “vielä pahemmin” – kauniita mäntymetsiä, ja sitten äkkiä vanha pysähtyneisyyden ajan jäte. Niin ruma, etten halunnut ottaa valokuvaakaan. Mutta sitäkin paremman vaikutelman antoi Värskan vesikeskus. Mielessä kävi sekin ajatus, että jospa jäisi sinne yöksi, mutta ei — minulla oli suunnitelmissa ”extreme-vaihtoehto” – suunnitelma mennä jonnekin täysin tuntemattomaan. Se oli oikea päätös!

Päätimme jatkaa Saatseen – halusin omin silmin nähdä, mitä tapahtuu ja millainen tuo Viron kaikkein Venäjän puoleisin Kaakkois-Viron asutuskeskus on, jonne pääsee vain kulkemalla kahdesti Venäjän alueen läpi. Matkan varrelle jäi ”Üüklubi”, joka nauratti meitä kovin (Viron yleiskielessä tuota murteellista sanaa vastaa Ööklubi, yökerho) ja Setukaisten maatalomuseo – Seto Talumuuseum -, jonka pihalla ruokailimme. Ruokalistasta emme ymmärtäneet mitään, olimme kuin ulkomaille sattuneita – setukaisten kieli on niin erilaista kuin viron kieli. Esimerkiksi Suulliim on kylmä keitto… Tutkin myös kahvilan pöydällä ollutta sanomalehteä, mutta sekin oli kuin kiinaa. Jotain saattoi luonnollisesti ymmärtää, mutta hyvin kummallista sitä oli lukea. Kuin toinen Viro. Siinä missä Võrussa on pieni murre – viron sanan “soe” sijasta sanotaan “lämmi” (eli suomeksi lämmin), ja on muitakin esimerkkejä – Setomaalla on aivan toinen kieli. Siihen varmasti tottuisi ja sen oppisi nopeasti, mutta Tallinnasta tulleelle henkilölle se on silti vierasta.

Ruoka vei kielen mukanaan ja palvelu oli miellyttävää. Hinnat olivat kohtuulliset, vaikkakin hieman kalliimmat kuin esimerkiksi Võrtsjärven lähellä Mustlassa tai Võrusta kivenheiton päässä olevassa Rõugessa, mutta samalla huomattavasti edullisemmat kuin Tallinnassa. Totutusta poikkeava ruokalista (mukaan lukien setukaiskieliset nimet) tarjosi elämyksen ja jätti unohtumattoman vaikutelman.

















Setukaisten museo avattiin 17. heinäkuuta vuonna 1998. Setukaisten maatalomuseossa – voi tutustua 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun talonpoikaisarkkitehtuuriin, vanhoihin työkaluihin ja käsitöiden runsauteen. Näyttelyyn kuuluu puolisuljettu piha, asuinrakennus, vaate-, vilja- ja ruoka-aitta, navetta heinälatoineen, työpaja, suojakatoksia, savusauna, savipaja, sepän paja, riihi ja ”tsäimaja” (teemaja eli lounas talon pihalla). Pääosa rakennuksista on alkuperäisiä, kotoisin Pohjois-Setomaalta. Maatalomuseon haaraosasto sijaitseekin muuten Saatsessa. Sen on perustanut paikallinen koulunjohtaja Viktor Veeber poolt ja se avattiin vuonna 1974. Toukokuussa 2004 rakennettiin myös mainittu ainutlaatuinen tsäimaja.

Vatsat täysinä suuntauduimme kohti Saatsea. Outo tunne oli ajaa kahdesti Venäjän läpi. Sitä ei voinut välttääkään, mutta ajattelin itsekseni – olisiko kovin vaikeaa tehdä uusi maantie (soratie) pienellä kaarella, miksi minun pitää pieneen virolaiseen kylään ajaessani lukea, että kuljette Venäjän alueen läpi ja pysähtyminen ja jalan liikkuminen on kiellettyä. Ennen Saatsea oli jopa rajapartio, joka kysyi meiltä, minne matka. No, sanoin, että ”olemme löytämässä Viroa” 🙂










Saatse (setukaisten kielessä Satserina; käytetään myös nimiä Satserinna, Satseri, Korki ja Gorki) on Võrun maakunnan Setomaan kunnassa sijaitseva kylä.

Kylässä on peruskoulu, kansantalo, ortodoksinen Saatsen Suurmarttyyri Paraskevan kirkko, hautausmaa ja raja-asema. Saatsen postitoimisto suljettiin vuonna 2007. Saatsen ortodoksikirkko on merkitty rakennusmuistomerkkiluetteloon. Se on pyhitetty suurkärsijä Paraskevalle. Kivikirkko valmistui vuonna 1801 aiemman puukirkon lähelle. Vuonna 1839 sille lisättiin puinen kellotorni, joka korvattiin uudella vuonna 1884. Koulun historia ulottuu vuoteen 1895, jolloin se avattiin kihlakunnankouluna Linnasten kylässä. Sieltä se pian siirrettiin saatseen ja muutettiin valtion alakouluksi. Saatsen hautausmaalla on monta hyvin vanhaa kiviristiä. Kylän kupeessa Samarinassa on kotiseutumuseo – Saatsen setukaismuseo. Vassilin (Solovskin) kylää halkoo Saatsen-Petserin tie, johon liittyvät sen alueella Saatsen-Pattina tie ja Saatsen-Perdakun tie. Kylän lähellä Värskan–Ulitinan tiellä Sesnikin ja Lutepään välillä sijaitsee ns. Saatsen saapas, jossa tie kulkee 1 km matkan Venäjän alueella. –

Jatkuu…


Tags assigned to this article:
matkablogiSaatseSetomaaVärskaViro



Mainos:
error:
Copyright © NordenBladet 2008-2018 All Rights Reserved.
Skandinaavisia / Pohjoismaisia uutisia ja tietoa suomeksi.
Scandinavian / Nordic news and info in Finnish.
Nordic News Service & Link Directory