OHMYGOSSIP

Helena-Reet: Päivä Luoteis-Virossa! Pohjolan asukkaat ovat alkaneet arvostaa enemmän kotiseutuaan.. + SUURI KUVAGALLERIA!

Helena-Reet: Päivä Luoteis-Virossa! Pohjolan asukkaat ovat alkaneet arvostaa enemmän kotiseutuaan.. + SUURI KUVAGALLERIA!

OHMYGOSSIP – Luoteis-Viroon ja Läänemaan maakuntaan satun hyvin harvoin, mutta sitä kiinnostavampaa on löytää uusia paikkoja. Tein lasten kanssa yhden päivän automatkan reittiä Tallinna – Ääsmäe – Laitse – Riisipere – Turba – Risti – Palivere – Taebla – Linnamäe – Sutlepa – Pürksi – Österby – Hosby – Riguldi – Nõva – Vihterpalu – Hatu – Pae – Harju-Risti – Padise – Rummu – Vasalemma – Keila – Saue – Tallinna. Matkan varrelle jäi runsaasti nähtävyyksiä (kartanoita, museoita) ja muuten vain luonnonkauniita ja kiinnostavia paikkoja.

NordenBladetin johtajana yksi tehtävistäni on Skandinavian kulttuuriperinteen ja jokapäiväisten olosuhteiden esittely ja tallentaminen. Kuljen paljon pitkin Viroa ja muita Pohjoismaita, kuvaan historiallisia paikkoja ja välitän lukijoilleni rehellisen kuvan tämän päivän elämästä. Ainoastaan parin viime viikon aikana olen käynyt yli kahdessakymmenessä Viron kartanossa ja ajanut lähes sadan pikkukaupungin ja kylän läpi. Olen haastatellut ihmisiä ja kuullut kiinnostavia paikallisia tarinoita. Olen saanut oikein hyvän katsauksen maan eri alueiden elämästä ja olosuhteista.

Kotimaanmatkailu ja automatkat saavuttavat suosiota molemmin puolin Itämerta. Pohjolan asukkaat ovat alkaneet arvostaa enemmän kotiseutuaan ja monet perheet rakastavat juuri viikonlopun yhden tai kahden päivän automatkoja. Pakolaisten suuri maahanmuutto on saanut meidät arvostamaan sitä, minkä nyt tunnemme menettävämme – viikinkiaikojen mystistä perinnettä, pohjoismaista vaaleahiuksista ja -ihoista kaunista naista, kiehtovia kuusimetsiä, maaseudun koskematonta luontoa ja kulttuuria. Sisimmässämme emme halua jakaa tätä kaikkea kenenkään kanssa ja emme halua sekaantua mihinkään. Suurella ”hurraalla” Euroopan unioniin liittyminen ei tunnu enää pitkään aikaan monille miellyttävältä saavutukselta vaan pikemminkin surulliselta oman rahan (Viron kruunu, Suomen markka) menetykseltä ja elämänlaadun laskulta. Kenellekään ei ole mitään kohtuullista ulkomaalaisten määrää vastaan, mutta kun Pohjoismaat ovat menettävässä ilmeensä, sillä kaikki on yhteistä suurta Euroopan unionia – niin kantaväestö tuntee olevansa menettämässä juurensa ja omaleimaisuutensa. Se on jotain, jota hyvin monet ajattelevat, mutta hyvin harvat uskaltavat sanoa ääneen. Jotta nämä juuret eivät katkeaisi, on tärkeää esitellä kulttuuriperintöä, tukea sitä ja kehittää ja välittää sitä uusille sukupolville. Sitä tulee opettaa ja esitellä myös uusille pohjoismaalaisille.

Mutta nyt minun pieneen automatkaani. Ensimmäinen pysähdys Alexelan huoltoasema Ääsmäellä. Bensiini on kallistunut – litra maksaa jo 1,39 eurot. Siinä missä aiemmin pienen auton tankin täytti 40 eurolla, nyt tulee uhrata 50 euroa. Ensimmäisenä vierailukohteena, n. 26 km päässä Tallinnasta, oli tien varteen jäävä Laitsen kartano.


Laitsen kartano (saksaksi Laitz) irtosi vuonna 1637 Ruilan kartanosta ja on kuulunut aikojen kuluessa monille omistajille. Vuodesta 1883 alkaen kartano kuului Woldemar Reinhold Karl Alexander von Üxküllille (1860–1945), joka rakensi uuden päärakennuksen (valmistui vuonna 1892). Vuonna 1919 rakennus otettiin maareformin yhteydessä valtion haltuun. Sittemmin siellä oli aluksi nuorisokoti, myöhemmin radioaseman toimisto ja asuntoja. Radioasema (Viron radion ja television lähetyskeskuksen yksi osasto) toimi kartanon vieressä olevalla alueella vuosina 1949–1998. Sillä oli kaksi tehokasta keskiaaltolähetintä (mm. Viron radion kanava I) ja joukoittain lyhytaaltolähettimiä. Laitsen kartanossa toimi neuvostoajan loppuun saakka postitoimisto, kirjasto, lääkäriasema, elokuvasali, paikallinen automaattinen puhelinasema, sovhoosin ruokala ja pieni leipomo. Vuosina 1994–1995 kartano oli käytännössä tyhjä, se oli pari vuotta lämmittämättäkin ja alkoi jo hieman rapistua. Vuodesta 1997 alkaen Laitsen kartano on yksityisessä omistuksessa.




Laitsen kartanosta (linnasta) kivenheiton päässä on Laitsen Graniitvilla, jonka monet tuntevat Kanal 2:n lähetyksestä ”Laula mu laulu”. Historiallisen maakivirakennuksen alakerrassa on kaksi isoa salia kokousten pitämiseen. Yläkerrassa on sviittejä eri taiteilijoiden teoksineen niille, jotka haluavat jäädä yöpymään. Graniittivillan ympärillä on paljon suuria teoksia sisältävä veistospuutarha – talon isännän, tunnetun virolaisen kuvanveistäjän Tauno Kangron (52) tuotantoa. Kangro on sanonut, että löytää inspiraatiota juuri skandinavialaisesta mytologiasta, eläimistä, ihmisistä ja uskonnosta. Materiaalina Kangro käyttää kiveä ja pronssia. Hänen veistoksistaan on tullut monien virolaisten paikkojen symboleita. Kangron töitä on myös Saksan, Tanskan, Ranskan, Ruotsin ja Suomen kaupunkien aukioilla ja kodeissa.





Matkamme johti edelleen Tallinnan-Haapsalun maantietä Ants Laikmaan talomuseoon (Kadarpikun kylä, Lääne-Nigulan kunta). Ants Laikmaa (5.5.1866 − 19.11.1942) oli yksi Viron taidehistorian värikkäimmistä persoonista, tunnettu muotokuva- ja maisemamaalaaja, jonka suosikkitekniikaksi muodostui pastelli. Kadarpikun kylässä Tammikun tilan mailla taiteilija aloitti kotinsa perustamisen vuonna 1917 ja hanke päätyi vuonna 1932 Tallinnassa sijainneen ateljeekoulun sulkemiseen ja Taeblaan muuttamiseen. Vuodesta 1960 alkaen taiteilijan koti on avoinna talomuseona. Vierailijat näkevät sekä taiteilijan ateljeen, työ- ja asuintilat että kodin yhteyteen kuuluvan puiston, johon taiteilija itse on myös haudattuna. Puisto on sikäli kiehtova, että Laikmaa istutti elämänsä aikana vierainaan käyneille kuuluisille kulttuurihenkilöille omistettuja tammia. Siellä on esimerkiksi puu Marie Underille, Friedebert Tuglakselle, Gustav Suitsulle ym.

Talomuseon ensimmäisessä kerroksessa on mestarin elämää esittelevä näyttely ja tytär Aino Maria Kilpiön elämästä kertova muistohuone. Yläkerrassa on ateljee, työ- ja makuuhuone henkilökohtaisine esineineen ja etnograafisine antiikkiesineineen. Mestarin talon omalaatuinen arkkitehtuuri, kesämaja ja puisto muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Ants Laikmaan kiinnostus kauniita naisia kohtaan oli legendaarinen, mutta hänen isänä olemisen kykynsä eivät olleet kehuttavat. Kulttuuripiirit tiesivät, että hänellä on tytär, mutta siitä ei puhuttu.

60-vuotiaan Laikmaan ja hänen kolme kertaa nuoremman mallinsa Rosalie Miikmaan eli Mikun tytär Aino Maria syntyi 20. huhtikuuta 1927 Viipurissa Suomessa, Laikmaan sukulaisten luona. Lapsi jäi Suomeen ja annettiin lastenkotiin. Neljävuotiaan tytön otti kasvattaakseen lastenkodin työntekijä Ida Maria Kilpiö, joka sai siihen suostumuksen Ants Laikmaalta. Vasta 30 vuoden kuluttua Aino Maria Kilpiön kuoltua häneltä jääneet valokuvansa ja arkistonsa päätyivät hänen isänsä talomuseoon kasvattisisaren lasten ansiosta, jotka olivat ottaneet sen sydämenasiakseen.

 














Taeblasta kiidimme eteenpäin Linnamäen läpi Noarootsin suuntaan. Matkan varrelle jäi paikallinen AjaO-kauppa, samanniminen ketju on Viron maaseudulla laajalti levinnyt.

Noarootsi liittyy virolaisten ajatuksissa lähinnä rantaruotsalaisiin (estlandssvenskar), jotka elivät täällä 1200-luvun puolivälistä vuoteen 1944 saakka. Rantaruotsalaisista on Noarootsin kuntaan jäänyt myös ruotsalaisia paikannimiä. Noarootsi-nimen taustaa peittää edelleen salaisuuden verho, mutta siitä on olemassa monenlaisia legendoja. Kirjallisissa lähteissä Noarootsi esiintyy ensimmäisen kerran vuonna 1319 (Nucke).

Noarootsissa teimme ensimmäisen pysähdyksen käsityöputiikin ja matkailutietopisteen HEIN luona. Hosbyn kylässä sijaitsee lisäksi Noarootsin Pyhän Katariinan kirkko, Noarootsin hautausmaa, Hosbyn vanha hautausmaa ja Noarootsin vapaussodan muistomerkki.

 






Seuraavaksi kohteeksi valitsimme Saaren kartanon. Saaren kartano (saksaksi ja ruotsiksi Lückholm) oli Noarootsin kihlakunnassa sijainnut ritarikartano. Nykyisin se sijaitsee Lääne-Nigulan kunnassa Läänemaan maakunnassa. Vuonna 1919 maareformissa kartanosta irrotettiin 9 uutta uudistilaa. Tunnettujen historioitsijoiden Carl Russwurmi ja Paul Johansenin mukaan Lyckholmin kartanon (Saaren kartano) osti Suuren Pohjan sodan jälkeen Friedrich Adolf von Rosen yhdessä puolisonsa Hedwigin (synt Normann) kanssa. Siitä lähtien kartano siirtyi aina isältä pojalle kuuden sukupolven ajan. Nykyisen Lyckholmin museon, kartanon päärakennuksen ja Skanskoplin omistaja on viimeisen kartanonomistajan poika. Se on poikkeuksellista, sillä viime vuosisatoina paljot Viron kartanot myytiin pois. On asiakirjoin todistettavissa, että Rosenien perhe on asunut Baltiassa vuodesta 1282 lähtien. Nykyinen Saaren kartanokokonaisuus on kunnostettu vuosina 1995–2001. Kunnostettuna on myös 1700-luvun hevostallin rauniot alkuperäiseen tyyliin, ja rakennuksessa on nyt Lyckholmin museo.

Saaren kartano on yksi vähäisistä Noarootsin paikoista, jossa voi ruokailla ja myös halutessaan majoittua. Älkää kuitenkaan unohtako, että maksaminen tapahtuu vain käteisellä rahalla!

 





Noarootsin Österbyssa katselimme myös 1930-luvulla rakennettua ja 1998 kunnostettua Einbin tien varressa sijaitsevaa Viron itsenäisyyden ajan seuratoimintaan liittyvää paloasemaa ja sataman aallonmurtajaa. Aallonmurtaja on 265 m pituinen ja sieltä oli säännöllinen veneyhteys Haapsaluun aina vuoteen 1994 asti. Noarootsi on harvaan asuttu maalauksellinen paikka, monet talot ovat niin suloisia, kuin postikorttia varten luotuja. Lapset olivat niin hyvällä tuulella, että Estella Elisheva (12) päätti paloaseman luona tehdä kärrynpyöriäkin. Psss! Lisään piakkoin kuvia Läänemaan matkasta myös Instagram-tileillemme (@Estella.Elisheva & @helenareetennet).





Kävimme myös katsomassa 1800-luvulla rakennettua Pürksin kartanoa, joka sijaitsee kunnan keskustassa Pürksin kylässä. Kartano kuului vuoteen 1919 saakka Ungern-Sternbergien suvulle. Vuosina 1920-1943 kartanossa toimi Pürksin maatalous- ja kansalaisopisto. 1989-1995 rakennus kunnostettiin ja nykyisin siinä toimii Noarootsin lukio.


Nyt suuntauduimme Riguldin kautta Nõvan suuntaan. Matkalle jäi Riguldin kartano, joka sijaitsee nykyisin hallinnollisen jaon mukaan Lääne-Nigulan kunnassa Läänemaan maakunnassa. Ensisilmäyksellä luulin, että kartano on kuvassa oleva kivirakennus, mutta lähempi tarkkailu selvitti, että kartano itse onkin punainen puurakennus hieman vesakoituneessa puutarhassa. Minusta tuntui siltä, että siellä kummittelee, enkä uskaltanut mennä kuvaamaan puutarhaa. Matkalla monta kertaa tuntui siltä, että joku kävelee selkäni takana. Creepy! Kotona luin, että kartanon perusti vuonna 1620 Jacob de la Gardie. 1700-luvulta aina vuoteen 1939 kartano oli von Tauben aatelissuvun omistuksessa. Kartanon viimeinen omistaja ennen von Taubejen Virosta poistumista vuonna 1939 oli Gustav Woldemar von Taube. Kartanon päärakennus on 1800-luvulla rakennettu yksikerroksinen hirsitalo, jossa on korkea aumakatto. Kartanon päärakennus, puisto, aitta, vaunuvajan rauniot, kellari, sepänpaja, aitamuurit ja kuivain on merkitty kulttuurimuistomerkkeinä valtiolliseen rekisteriin. Kartanon kiinteistö on Tallinnan Tondin peruskoulun (!) omistuksessa. Vuodesta 2012 lähtien Riguldin kartanon hallinnoijana on Riguldi Kodu -niminen säätiö, joka on tehnyt kartanosta vammaisten nuorten keskuksen. Outoa, etten ollut tästä kartanosta ennen kuullutkaan – nuorempi tyttärenikin Ivanka Shoshana (10), jolla on diagnosoitu autismispektrin häiriö, käy Tallinnassa Tondin koulua. Eikö olekin kiinnostavaa, että yli tuhannesta Viron kartanosta tieni johti juuri sinne?!



Äkkiä tunsimme, että vatsamme ovat tyhjät ja nähtävyyksiä enemmän meitä kiinnosti se, että löytäisimme nopeasti jonkin paikan, jossa voisi syödä. Onneksi sellainen mahdollisuus löytyi Nõvasta. Siellä oli kauppa ja kahvila samassa talossa ja ”Kalasaba”-kahvilan (suom. kalanpyrstö) ruokavalikoima oli varsin runsas. Ruokailun jälkeen kävimme nopeasti vilkaisemassa aivan kahvilan takana sijaitsevaa Nõvan kartanoa.

Nõvan seutu kuului keskiaikana Padisen luostarille ja luostarin talouskartano on mainittu kirjallisissa lähteissä ensimmäisen kerran vuonna 1559.

1600-luvulla Nõvan kartanon omistaja vaihtui usein: vuonna 1609 Ruotsin kuningas Karl IX lahjoitti kartanon Otto von Budenbrockille, joka myi sen vuonna 1639 Fromhold von Lepsille. F. von Lepsin kuoltua kartano kiinnitettiin velkojen katteena bürgermeister Berend Hetlingille, mutta vuonna 1657 F. von Lepsin poika vänrikki Friedrich von Leps sai kartanon takaisin. F. von Lepsin kuoleman jälkeen kartanon peri hänen veljensä, tuomari Reinhold von Leps. 1600-luvun lopulla kartano kiinnitettiin velkojille, mutta vuonna 1686 kartanoa supistettiin ja se annettiin vuokralle Fromhold von Lepsille, joka jäi kruunulle velkaa. Hänen velkansa maksoi Christoph Droummer, joka sai panttioikeuden, jonka luovutti vuonna 1720 Otto Krügerin perillisille.

Suuren Pohjan sodan jälkeen omaisuuskomitea määräsi vuonna 1723 Nõvan kartanon yhdelle O. Krügerin perillisistä, Christoph Krechterille. C. Krechter panttasi omissa ja muiden perillisten nimissä Nõvan leskeksi jääneelle kapteenin rouva Hedwig Katharina von Mohrenschildtille (synt. von Ulrich), joka hankki vuonna 1744 omistusoikeuden ja siten kartano yhdessä Hatun kartanon kanssa kuului nyt von Mohrenschildteille. Vuonna 1775 H. K. von Mohrenschildtin perilliset möivät Nõvan kartanon vänrikki Hermann Otto von Mohrenschildtille (H. K. von Mohrenschildtin pojanpoika), joka kuoli naimattomana. Vuodesta 1778 kartanon omistajana oli H. O. von Lepsin tyttärentyttärentytär Christina Charlotte (synt. Ruden) von Franza, jonka kuoleman jälkeen kartanon peri Karl Ernst von Franza. K. E von Franzan kuoltua (1833) tämän neljä tytärtä möivät Nõvan kartanon paronitar Charlotte Helene Elisabeth von Ungern-Sternbergille (synt. Below), Peter Ludwig Konstantinin puolisolle.

Nõvan kartanon kunnostettu päärakennus

Vuonna 1838 C. H. E von Ungern-Sternberg panttasi Nõvan kartanon yhdessä Sealepan ja Vallipen karjakartanoiden kanssa miehensä veljelle Eduard von Ungern-Sternbergille kolmeksi vuodeksi. Vuonna 1844 Heinrich Georg Eduard von Ungern-Sternberg osti kartanon panttioikeuden omistukseensa. Vuonna 1863 Heinrich Georg Eduardin kuoltua kartanon peri hänen pojantyttärensä Josephine (Josy) Magdalene von Ungern-Sternberg.

Vuonna 1919 Josephine Magdalene von Baggehufwudtin (synt. von Ungern-Sternberg) peri hänen poikansa Eduard Baggo (Baggehuffwudt). Kartano otettiin vuoden 1919 maareformissa valtion haltuun. Kartanon valtiollistamisen jälkeen rakennukseen muutti vuonna 1920 koulu ja seuraavina vuosikymmeninä rakennuksessa tehtiin useita perusteellisia muutoksia koulun tarpeiden mukaisesti. 2000-luvun alussa rakennus oli niin kärsinyt, että se tuli purkaa, ja vuonna 2002 vanhan rakennuksen paikalle rakennettiin suunnilleen samankokoinen ja mittasuhteiltaan samanlainen uusi koulutalo, joka osittain jäljittelee kartanon päärakennusta.

 







Nyt siis vatsat täynnä ja paluumatkalla ajoimme Hatun kartanon ohi. Hatun kartano (saksaksi Hattoküll) oli ritarikartano Harju-Ristin kihlakunnassa Harjumaan maakunnassa. Historiallisen hallintojaon mukaan kartano kuului Harjumaan Ristin kihlakuntaan, nykyisin se sijaitsee Harjumaan Lääne-Harjun kunnan alueella. Hatun kartano irrotettiin Padisen kirkkokartanosta vuonna 1609 ja sen ensimmäinen omistaja oli ruotsalainen Lars Svensson. Suuren Pohjan sodan jälkeen kartano kuului pitkään Mohrenschildtien suvulle. Vuonna 1792 kartano siirtyi Padisen Rammien hallintaan, jotka jäivät Hatun kartanon omistajiksi vuonna 1919 tapahtuneeseen valtiollistamiseen saakka. Christian von Rammille jäi vuoden 1919 maalain mukaan Hatun kylässä 24,41 ha kokoinen Kahejõen tila. Hatun kylä (vanha nimimuoto Hatto külla) sijaitsi 1700-luvulla kreivi Ludwig August Mellinin laatiman kartan mukaan Kaldamäen puron (Kaldama) länsirannalla ja Hatun kartano (Hattokül) Kaldamäen puron itärannalla. Kartanon päärakennuksen rakentaminen aloitettiin vuonna 1853 Clas Gustav Reinhold von Rammin aikana ja se valmistui vuonna 1864. Rakennuksen muotoilussa hallitsee uusgoottilainen tyyli. Nykyisin kartanon päärakennus on säilynyt lähes alkuperäisessä muodossaan, jäljelle on jäänyt myös muutama sivurakennus: ajohevosten talli-vaunuvaja pylväineen, sepänpaja ja aitta, jotka sijaitsevat rivissä sisäänajotien varressa. Viron neuvostotasavallan aikana rakennusta käytettiin koulutalona ja kansantalona, se kuului Ristin kyläneuvoston alueeseen ja Kunglan sovhoosille.

Oma elämyksensä oli nähdä Padisen luostarin rauniot. Padisen luostari oli Padisella sijainnut sistersiläisluostari, jonka 1300-luvulla perustivat Dünamündesta kotoisin olevat munkit Tanskan kuninkaan Erik Menvedin luvalla. Rakentaminen alkoi vuonna 1305 ja kesti taukoineen 200 vuotta. Luostarin keskiaikaisesta sisustuksesta on säilynyt nykyisin Ristin kirkossa oleva 1300-luvun kirkonkello (Viron vanhin) ja samalta vuosisadalta oleva harvinainen Kolgatan ryhmä (nykyisin Viron taidemuseon osastossa Nigulisten kirkossa). Luostari oli ensimmäinen Harjumaan maakunnan arkkitehtuurimuistomerkki, joka sai uudelleen itsenäistyneessä Virossa tätä koskevan merkinnän. Padisen luostarin merkitys arkkitehtuuri- ja historiakohteena on sekä Virossa että koko Pohjois-Euroopan alueella erittäin suuri. Luostarin vieressä sijaitsee von Rammien suvulle kuuluva Padisen kartanon kunnostettu päärakennus.

Keskiaikana lähiseudun maat kuuluivat Padisen luostarille. Luostarin yhteyteen kuuluva kartano on mainittu ensi kertaa vuonna 1319. Luostari lopetti toimintansa vuonna 1559 ja sen maat siirtyivät vuonna 1561 Ruotsin valtiolle. Vuonna 1622 Kustaa II Aadolf lahjoitti kartanon Riian bürgermeisterille Thomas von Rammille, jonka perillisille kartano kuului vuoden 1919 valtiollistamiseen saakka. Kartanon päärakennuksen Rammit ostivat takaisin vuonna 1998.

 










Minulle alkaa eri kartanoissa käynnistä, kuvaamisesta ja niistä kertomisesta kertyä jo oma kartano-atlas – on kiehtovaa nähdä, millaisessa kunnossa eri kartanot ovat nykyisin ja on kiinnostavaa tutkia niiden historiaa ja kertoa siitä teille. NordenBladet on nykyisin yksi laajimmista (jos ei jopa ainoa) mediajulkaisuista, joka esittelee kartanoiden tämän päivän tilannetta – toisin sanoen antaa lukijoille paitsi historialliset tiedot myös kuvan nykypäivästä.

Vasalemman kartano (saksaksi Wassalem) on Harjumaan maakunnan Harju-Madisen kihlakunnassa sijainnut ritarikartano. Nykyään muinainen kartano sijaitsee Harjumaan maakunnan Lääne-Harjun kunnassa. Vasalemman kartanon päärakennus on virolaisen uusgotiikan huomattavimpia ja myöhäisimpiä esimerkkejä. Keskiaikana Vasalemman kylä ympäristöineen kuului Padisen luostarin maihin. Suuren Pohjan sodan aikaan 1700-luvun alussa Padisen omistajat von Rammit perustivat näille alueille pienen apukartanon.

Vasalemman kartano alkunsa itsenäisenä yksikkönä 17. maaliskuuta 1825, kun von Rammien perinnönjaossa nämä maat irrotettiin Padisen kartanon maista. Kartanon omistajaksi tuli Thomas von Ramm. Ensimmäinen päärakennus oli pieni puurakennus, jossa oli kaksipylväinen portiikki. Se sijaitsi nykyisen rakennuksen lähellä ja purettiin vuonna 1940.

Vuonna 1874 von Rammit möivät kartanon Theodor Boustedtille.

Vuonna 1886 kartano siirtyi norjalaissyntyisen Baggehufwudtien aatelissuvun omistukseen. Kyseessä oli yksi Harjumaan varakkaimmista kartanosuvuista, jonka omistuksessa olivat myös Nõvan ja Sakun kartanot. Viimemainitussa oli tuon ajan Viron aateliston yksi johtohahmoista, Valerian von Baggehufwudt, käynnistänyt oluttehtaan, josta muodostui yksi Baltian suurimmista oluttehtaista. Suuri osa uuden herraskartanon rakennuksessa tarvittavasta pääomasta tuli hänen Nõvalta kotoisin olevalta, kuuluisaan Ungern-Sternbergien sukuun kuuluvalta puolisoltaan Juliane von Ungern-Sternbergilta.

Vuonna 1892 Valerian von Baggehufwudt lahoitti Vasalemman kartanon poikansa Eduardin nimiin. Eduard von Baggehufwudt (vanhempi) toimi isänsä jalanjäljissä samoin tehtailijana ja avioitui arkkitehti Nikolai von Glehnin tyttären Elsbethin kanssa. Vuonna 1911 heidät erotettiin Viron ritarikunnasta. Hänen poikansa Ned de Baggo on tunnettu alastonkuvaaja.

Kartanon viimeinen omistaja oli päärakennuksen rakennuttaja Eduard von Baggehufwudt. Vuonna 1915 hänen kyyditettiin Venäjälle. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän siirtyi asumaan Saksaan.

Vuoden 1919 maareformissa kartano valtiollistettiin ja siitä tuli puutarhakoulu ja Tallinnan opettajaseuran lomakoti.

Vuodesta 1922 lähtien aina tähän päivään saakka rakennuksessa on toiminut koulu (nykyisin Vasalemman peruskoulu). Päärakennuksen lähellä on muistokivi Julius Oengolle, joka oli sikäläisen koulun johtaja.

Estella Elisheva ilmoitti minulla Vasalemman kartanon nähdessään, että sen arkkitehtuurista hän pitää ja että meillä pitäisi olla sellainen talo. Se on suunnilleen sama kuin isosiskoni poika, joka Kroatian satamassa isolla laivalla ollessaan kysyi, miksi ”meidän laivassamme” on vieraita ihmisiä”. 😀

 






Matkamme alkaakin olla lopuillaan… ajamme Keilan kulttuurikeskuksen ohi ja käännyn vielä kerran takaisin ottaakseni kuvan Keilassa Haapsalun maantien varressa olevasta talosta, jonka seinällä on hieno maalaus.


Seuraavassa postituksessa kerron teille seikkailuista Kaakkois-Virossa Setumaalla!




Mainos:
error:
Copyright © NordenBladet 2008-2018 All Rights Reserved.
Skandinaavisia / Pohjoismaisia uutisia ja tietoa suomeksi.
Scandinavian / Nordic news and info in Finnish.
Nordic News Service & Link Directory